Suuria tunteita & elämän realismia

Maailman korkeimpia rakennuksia, rasismia sekä kodittomuutta. Niistä oli tyttäreni eilinen kotitehtävä tehty. Näitä kolmea aihetta pohdittiin ja puitiin kotona pitkään ja mietittiin kymmenvuotiaan kanssa hartaasti, mitä mikäkin tarkoittaa. Aika raskaita aiheita, etenkin tuo toinen ja kolmas kohta enkä itsekään ihan sisäistänyt, miten tuo ensimmäinen liittyi koko tehtävään mutta samalla tuli sitten listattua maailman korkeimmat rakennuksetkin..

Mielestäni on äärimmäisen hyvä, että kotitehtävät ovat tämän tai juuri edellä mainitun kaltaisia ja että asioita pohditaan ja niistä puhutaan kotona aikuisten kanssa. Toivon todella, että jokaisen kotona tällaisia koulutehtäviä tehtäisiin nimeonomaan yhdessä vanhempien kanssa. Silloin on mahdollisuus kysyä ja kertoa, jos joku asia jää mielenpäälle vaivaamaan. Ei esimerkiksi rasismia osaa kukaan aikuinenkaan yhdellä sanalla selittää, saati sitten kymmenvuotias sen ymmärtämään. Kerroin, kyselin ja vastailin, osaamiseni mukaan. En kaunistellut mutten pelotellutkaan.

Pitkä keskustelu käytiin kodittomuudesta ja mietittiin miksi kodittomuutta on. Silmät taisivat kostua sekä äidillä että tyttärellä kun lämpimiä ajatuksia lähetettiin kaikille maailman kodittomille. Aika moni viettää nyt parhaillaankin pakkasyötä hätämajoituksissa tai ulkona taivaan alla pahvilaatikossa nukkuen. 

Herättää tällaiset tehtävät ja keskustelut ihan aikuisenkin miettimään, miksi maailma on tällainen. Mitä voi vastata kun toinen ihmettelee, miksi ihmisiä kiusataan ihonvärin takia? Tai jos on syntynyt tytöksi? Tuskinpa unohtaa tyttäreni koskaan niitä surullisia silmiä, jotka hän kohtasi kerran suurkaupungissa, kun eräs herra asettui makuulle kotiinsa, pahvilaatikkoon katulamppujen alle. Tai sitä naishenkilöä, joka kärräsi koko omaisuuttaan ostoskärryissa keskellä liikemiehiä vilisevää korttelia.

Tässä sitä tulee itsekin mietittyä elämän reiluutta tai jopa julmuutta. Olen joskus kuullut vanhempien pohtivan, onko sopivaa antaa lasten katsoa esimerkiksi uutisia, joissa välillä aika kovinkin sanakääntein kerrotaan sodasta tai ihmisten epätasa-arvoisesta kohtelusta. Itse olen päättänyt puhua asioista niiden oikeilla nimillä, kaunistelemattakin, sillä uskon, että vaikka tieto monesti lisää tuskaa, on parempi tietää totuus kuin elää pumpulissa. Olen toki aina tarkkaillut sivusta, mitä reaktioita tällaiset voimakkaammat aiheet lapsessa herättää ja uskon tyttäreni kasvaneen siihen, että aina saa kysyä sekä asioista puhua, jos jokin jää mielenpäälle vaivaamaan. Mietin myös sitä, että jos emme ennen tätä edellä mainittua tehtävää olisi koskaan puhuneet kodittomuudesta tai rasismista, mitä tunteita tällaiset aiheet lapsessa herättäisi? Tai miten hän olisi suhtautunut pahvilaatikossa asuvaan mieheen? Viimeksi hän antoi miehelle omistaan kahvirahan verran ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Se oli mielestäni oikein kauniisti tehty.

Pidetään huolta toisistamme!