Stand by Me

Pirteää keskiviikkoa ystäväiset! Tuleeko muille otsikosta mieleen iki-ihana ystävyydestä kertova klassikkoelokuva ja samaisen elokuvan tunnusbiisi? Hassua, kuinka jotkut kappaleet vievät ajatukset ja muistot menneeseen ja mieleen tulvii hetkiä elämän eri vaiheilta. Sepä kai se musiikin yksi parhaita puolia onkin. Ihanien kappaleiden lisäksi on tietenkin kaikki ah, ei niin kivat korvamato-biisit, jotka jäävät soimaan päässä rasittavuuteen asti (itsellänihän kyseinen kappale on soinut päässä jo useamman päivän, pahoittelut, jos joku muu nyt postauksen myötä kokee saman kohtalon!). Elämässä on myös paljon muitakin asioita, jotka seuraavat mukana minne sitä sitten meneekin. Paljon on myös asioita, jotka kulkevat mukana ainoastaan hetken tai ehkäpä vain jonkin aikaa. Muistot ovat kuitenkin niitä, jotka hyvässä lykyssä kulkevat mukana läpi ihan koko elämän.

Täällä on tullut viimeaikoina mietittyä ja pohdittua, mitä kaikkea sitä elämässä mukanaan kantaa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Järjestelin menneenä viikonloppuna vaatehuoneeksikin kutsuttua, niin sanottua ylimääräistä(?) huonettamme (jota hienommalta nimeltä voisi kutsua myös pukeutumishuoneeksi) ja totesin, että kaikkea roskaa sitä kaappeihin ja hyllyihin ajan saatossa kertyykään! Sen roskan seasta välillä kyllä löytyy ihan aarteitakin! Sellaista, joka aiheuttaa vilunväreitä ja esimerkiksi sen, ettei järjestely ja siivoaminen sujukaan ihan niin nopeasti, kuin aluksi tuli ajateltua. Tällä kertaa löysin laatikollisen vanhoja kalentereita ja päiväkirjoja, joita jäin toviksi selailemaan. Kirjoitin päiväkirjaa reilusti yli parikymppiseksi asti ja mietin nyt parhaillaan, mitä näille vanhoille muistoille pitäisi tehdä. Toisaalta en niitä poiskaan raaskisi heittää,  niihin kun on vuodatettu hurja määrä merkittäviä hetkiä elämän eri vaiheilta. Mutta sitten taas, kaikkea ei voi hillota varastossa (tai pukeutumishuoneessa) loputtomiin ja mitäänhän täältä ei kukaan lopulta mukaansa saa..

Tavaroiden lisäksi sitä välillä havahtuu myös miettimään, minkälaisia ihmisiä elämä on matkan varrella mukanaan tuonut. On ihmisiä, joita tapaa satunnaisesti ja joiden kanssa vaihdetaan kuulumiset small talkin muodossa, on ihmisiä jotka ovat kuuluneet elämään since forever. On henkilöitä, jotka ovat tippuneet vähän kuin tähtenä taivaalta jossakin ehkä yllättävässäkin tilanteessa silloin, kun heitä tietämättäänkään on kaivannut ja sitten on ehkä myös heitä, jotka eivät välttämättä paikkaansa ansaitse mutta ovat matkan varrella jotenkin mukaan kuvioihin tulleet. Näissä henkilöissä on vähän sama kuin päiväkirjoissa, mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä? Ihmisiä ei oikein voi heivata roskakoriin samoin kuin tavaroita. Tärkeintä kai kuitenkin on se, että henkilöt joilla itsensä ympäröi, ovat sellaisia, joiden seurassa saa olla oma itsensä, heidän seurassaan ei tarvitse tuntea jännitystä, pahaa mieltä tai pelätä. He tuntevat minut ja minä heidät. Tiedän, että he ovat siinä silloin kun tarvitsen ja he tietävät, että minulla on olkapää johon nojata kun siltä tuntuu. Tiedän, että voin luottaa ja he luottavat.

Eilen aamulla työpaikan parkkipaikalla minua vastassa oli hellyyttävä näky; Työtoverini auton etupenkillä istui turvavöissä Herra Nalle ja odotti ystävänsä työpäivää päättyväksi, jotta voitaisiin körötellä sitten yksissä tuumin kotiin :) Ystävyyttä voi olla hyvin erilaista, parasta kuitenkin on, että se saa hymyn huulille ja auttaa jaksamaan, vaikka sitten sen yhden työpäivän verran!

Odottavainen Herra Nalle

♥ Halaus Ystäville ja Ystävyydelle ♥

P.S. Päiväkirjat sekä kalenterit löysivät kuin löysivätkin paikkansa ja saivat ainakin vielä toistaiseksi jäädä sittemmin siivottuun ja järjesteltyyn pukeutumishuoneeseen :)